Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkko

Kirkko on avoinna sopimuksen mukaan työntekijöiden työaikojen puitteissa.

NOUSIAISTEN PYHÄN HENRIKIN KIRKKO

Julkaisija: Nousiaisten seurakunta 1969

Teksti: Olavi Tapio

Nousiaisten ja Lemun pitäjiä halkovan Hirvijoen yläjuoksun korkealla rantatörmällä sijaitseva Pyhän Henrikin kirkko on epäilemättä Turun Tuomiokirkon ohella merkittävin Suomen keskiaikaisen kirkkoarkkitehtuurin muistomerkki. Pyhän Henrikin kulttiin ja Suomen piispankirkon järjestäytymisen varhaisvaiheisiin liittyen tähän kirkkoon sisältyy poikkeuksellisen paljon muitakin kuin vain rakennustaiteellisia arvoja.

Sekä historiantutkimuksen, että hämmästyttävän elävänä säilyneen kansanperinteen mukaan piispa Henrik, Suomen lähetyspiispa, kohtasi marttyyri kuoleman luultavasti vuonna 1152. Hänen tiedetään myös tulleen haudatuksi Nousiaisiin. Luotettavissa keskiaikaisissa lähteissä Nousiaisten kirkko mainitaan vasta vuodesta 1232 lähtien. Nämä varhaisimmat asiakirjatiedot eivät voi kuitenkaan tarkoittaa nykyistä kirkkoa, vaan jotakin sen edeltäjää, Neitsyt Marialle pyhitettyä, todennäköisesti puusta rakennettua pienempää temppeliä.

Nousiaisten kirkon tyylillisenä ja eräiden arkkitehtonisten detaljiratkaisujen lähtökohtana voidaan pitää Keski-Ruotsissa, Mälaren - järven lähitienoilla 1200-luvun puolivälissä vallalla ollutta tiiliarkkitehtuuria. Luonnollisena esikuvien välittäjänä on tällöin ollut piispa Johannes I, joka ennen Suomen piispaksi tuloaan v. 1286 oli toiminut mm. Sigtunan dominikaaniluostarin esimiehenä. Välittömästi piispanvirkaan astuttuaan hän on aloittanut samanaikaisesti kahden erittäin merkittävän kirkon, Turun Tuomiokirkon ns. vanhan runko-osan ja Nousiaisten kirkon rakennustyöt.

Nousiaisten kirkko on kirkollisen erikoisasemansa ohella myös kirkkorakennuksena ainutlaatuinen. Silmäänpistävimmät ominaisuudet ovat sen kolmitaitteinen länsipää sekä runsas tiilenkäyttö, etenkin seinämuurien yläosissa. Tiilien merkittävyyttä rakennusmateriaalina ja kirkkosalin arkkitehtuurin rytmillisenä elävöittäjänä on tarkoituksellisesti korostettu monin paikoin seinäpintoihin maalatulla tiili-imitoinnilla. Kirkon ylemmyyttä muiden keskiaikaisten kirkkojemme rinnalla kuvastavat myös tavanomaista rikkaammat muototiilet ikkunoissa, eteläportaalissa ja pilarien jalustoissa. Rakennusaikaansa nähden poikkeuksellisena voidaan pitää myös kirkon kapeaa ja huomattavan syvää kuoriosaa.

Piispa Johanneksen tarkoituksena lienee ollut tehdä kirkosta kaksilaivainen siten, että sen keskiakselissa olisi ollut kolme perättäistä pilaria. Tästä rakennusvaiheesta ovat muistoina sisäseiniä jäsentävät pyörökaariset pilasterit. Vaikka kirkkoa kokonaisuudessaan onkin pidettävä yhden, yhtäjaksoisen rakennustyön tuloksena voidaan kuitenkin sen kokonaishahmo verrattain selvästi kronologisesti eritellä.

Kun kirkon pohjamuoto ja yhtenäinen perusmuuri on saatu valmiiksi, on ensiksi kiirehditty - normaalin käytännön mukaisesti - rakentamaan kuoriosa alttaria varten. Tällöin tehty kuori on ollut jonkin verran toisenlainen kuin nykyään, sillä sen kirkkosaliin aukeava triumfikaari on ollut yli kaksi metriä nykyistä kapeampi ja vastaavasti myös huomattavasti matalampi. Tämän ensimmäisen triumfikaaren peruskivet ovat edelleen jäljellä kuorin lattian alapuolella. Nykyisen triumfiaukon reunoissa olevat pyöröpäisellä tiilellä tehdyt pystysuorat sauvat ovat kuuluneet alkuperäistä aukkoa reunustaneisiin leveisiin seinäpilastereihin. Voimme olettaa, että kuori, ollakseen toimintakelpoinen sakraalitila, on saanut heti seinäosiltaan valmistuttuaan myös tilapäisluontoisen katteen, joko puisen välikaton tai ehkä kernaimmin kattomuodon, jossa kattotuolit on jätetty avoimesti näkyviin.

Kun piispa Johannes I v. 1290 siirtyi Uppsalaan ja piispanistuimelle astui ensimmäinen suomalaissyntyinen piispa Maunu I, oli rakennustyö kirkon runko-osassa edistynyt noin neljän metrin korkeudelle eli suunnilleen sille tasolle, missä jäljellä olevat seinäpilasterit päättyvät.

Tällöin rakennussuunnitelmissa on tapahtunut täydellinen muutos. Alun pitäen kaksilaivaiseksi aiottu kirkkosali saikin holvaukseen ryhdyttäessä kolmilaivaisen jaon. Seinäpilasterien jatkoksi tarkoitetut, mutta rakennussuunnitelman muuttumisen vuoksi ylimääräisiksi jääneet muototiilet käytettiin nelikulmaisten pilarien jalustaosien kaunistukseksi. Pilaririvien mittausopillisesti erinomaisen tarkoin harkittu sijainti aiheutti puolestaan sen, että myös vain vähää aikaisemmin valmistunut triumfiaukko joutui muutoksen kohteeksi. Holvaustyön yhteydessä aukko laajennettiin molemmilta puolin kuorin sivuseinien ja pilaririvien tasoon, ts. nykyiseen leveyteensä. Triumfikaaren silloisen korkeuden osoittaa taas kirkon ullakolla alkuperäisasussaan säilynyt, noin metrin verran nykyistä triumfikaarta ylempänä oleva kaari. Kirkon rakennustyö tässä muodossaan lienee saatu päätökseen piispa Maunu I aikana, 1300-luvun aikana ensimmäisinä vuosina.

Rakenteellisista syistä triumfikaari on jouduttu myöhemmin keskiajalla uusimaan vielä kolmannenkin kerran. Todennäköisesti tämä on tapahtunut 1370-luvulla, jolloin paavin tiedetään myöntäneen aneita Nousiaisten kirkkoa varten.

Sen jälkeen kun kirkon verrattain alkeellinen maalauskoristelu viimeistään 1400-luvun alkupuolella oli valmistunut ja piispa Maunu II Tavast oli lahjoittanut kirkolle sen arvokkaimman esineen, P. Henrikin sarkofagin, voidaan katsoa Nousiaisten kirkon saavuttaneen lopullisen keskiaikaisen asunsa. Maalauskoristelulle antaa leimansa paitsi sen tietynlainen primitiivisyys myös kuvien määrätietoinen ja voimakas tyylittely. Kuva-aiheina on käytetty erilaisia vertauskuvallisia eläin- ja ihmisfiguureja, geometrisia sommitelmia, elämänpuu- ja palmettikuvioita sekä joitakin vaakunakilpiä. Viimeksi mainituista voidaan ainoastaan yksi, kuorista lukien toiseen eteläpilariin maalattu Kirves-suvun vaakuna tunnistaa. Huomion ansaitsee myös kolmannen pohjoispilarin, yllättävän arkaainen laivankuva, joka tyypiltään palautunee viikinkilaivoihin. Niin ikään mielenkiintoinen ja verrattain hyvin säilynyt sommitelma on toisessa pohjoispilarissa oleva vertauskuvallinen turnajaiskohtaus.

Tummasta kalkkikivestä, noin vv.1415 - 20 tehty sarkofagi on päällystetty kallisarvoisilla, luultavasti flaamilaista alkuperää olevilla messinkilevyillä. Taiteelliselta kvaliteetiltaan erittäin korkeatasoisten kuvakaiverrusten historiallinen aineisto saattaa olla Suomesta lähtöisin, vaikka pukujen ja aseiden yksityiskohdat edustavatkin selvästi kansainvälistä 1400-luvun alkupuolen tyyliä. Kansilevyssä on kuvattuna piispa Henrik juhlallisen goottilaistyylisen portaalin kehystämänä. Hänen jalkojensa alla on pienikokoinen ihmisfiguuri, kansanperinteen mainitsema piispan surmaaja, Köyliön Lalli. Piispan edessä on polvistuneena sarkofagin lahjoittaja piispa Maunu II Tavast. Hänen päänsä yläpuolella olevassa kirjoitusnauhassa on sana "commenda" (puhu puolestamme). Suurta kuvakenttää reunustaa katkelma latinankielisestä P. Henrikin liturgiasta. Reunanauhan kulmissa ovat evankelistain symbolit; keskellä tekstinauhan katkaisevat Turun tuomiokapitulin ja Tavast-suvun vaakunat. Sarkofagin sivulevyissä on kuvattu P. Henrikin elämänvaiheita ristiretkestä hänen marttyyrikuolemaansa asti sekä joitakin pyhimyksen suorittamia ihmetöitä.

Sarkofagi seisoo alkuperäisellä, keskiosaltaan tyhjällä, haudanomaisella harmaakiviperusteella. Vaikka ei olekaan mitään suoranaisia todisteita siitä, että sarkofagi olisi juuri P. Henrikin haudan kohdalla, voidaan kuitenkin monista seikoista olettaa pyhimyksen tulleen haudatuksi joko kirkon nykyiselle paikalle tai aivan sen välittömään läheisyyteen.

Nousiaisten kirkon muusta keskiaikaisesta esineistöstä mainittakoon asehuoneen kautta sisään tultaessa oikealla, pilarissa oleva suurikokoinen piispa Henrikkiä esittävä puuveistos. Niin ikään keskiaikainen, joskin melkoisesti edellistä nuorempi on triumfikaareen kiinnitetty krusifiksi. Sen nykyinen restauroimaton asu ei valitettavasti anna oikeaa kuvaa taideteoksen todellisesta arvosta. Asehuoneen seinäkomerossa on myöhäiskeskiaikainen P. Sebastianin kuva. Edellisten lisäksi Suomen Kansallismuseon kokoelmissa on joitakin Nousiaisten kirkosta peräisin olevia erittäin korkeatasoisia 1300-luvun veistoksia, niiden joukossa mm. ns. Liedon mestarin ja gotlantilaisen Bungen mestarin koulukuntiin kuuluvia töitä.

kirkkosalin pohjoisessa sivulaivassa riippuu kaksi rautaista kynttiläkruunua, jotka ovat tyypiltään keskiaikaisia.

Saarnatuolin runkoa koristaviin kuvakenttiin on maalattu Vapahtajan ja viiden apostolin kuvat. Katoksessa on lahjoittajien, Stjernkors- ja Jägerhorn- sukujen vaakunat sekä lahjoitusvuosi 1460. Saarnatuolin kaiteeseen kiinnitetty rokokootyylinen tuntilasi on vuodelta 1746.

Kuorin lattiassa on ainoa jäljellä oleva kalkkikivinen hautalaatta. Pintaan kaiverretun tekstin mukaan kivi on peittänyt Majuri Carl Johan von Willebrandtin (1730-1810) haudan.

Asehuoneeseen johtavan oviaukon yläpuolella on vanha alttaritaulu, jossa on signeeraus "J. G. Geitell pinxit D:6 Julius 1756"

Sarkofagia ja saarnatuolia lukuun ottamatta kirkon kiinteä sisustus on kokonaan uusittu vv. 1967-69 suoritetun korjaustyön yhteydessä. Sen arkkitehtonisesta asusta vastaavat Muinaistieteellisen toimikunnan arkkitehdit Maija Kairamo ja Heikki Havas.

Kuorin eteläpuolella oleva kappeli on sekundaari lisä kirkon muutoin alkuperäisessä rungossa. Kappeli tehtiin P. Henrikin sarkofagin säilytyspaikaksi J. Stenbäckin suunnitelmien mukaan vuonna 1901. Sen jälkeen kun sarkofagi v. 1969 palautettiin jälleen alkuperäiselle paikalleen, kirkkosalin puolelle, kappeli on menettänyt merkityksensä.

Kirkon eteläpuolella on vaatimaton, pohja-alaltaan neliönmuotoinen, kaksinivelinen kellotapuli vuodelta 1759 - 60. Sen rakentajaksi mainitaan turkulainen Matti Ledenius.

Kuorin ulkopuolella, kirkon itäpäässä on hautakivi, jonka Nousiaisten seurakunta on pystyttänyt kahden herännäispappeina laajalti tunnetun kirkkoherransa Abraham Achreniuksen (k.1769) ja hänen poikansa Antti Achreniuksen (k.1810) muistolle.

"Tule Jesus Nousiaisiin,
tule sieluin sydämiin:
sanas valo anna ensin
ylöskäydä mielihin,
että sydän walistuis,
aamurusko ilmestyis,
sitt´ se kirkas tähti koittaa,
joka synnin sumun voittaa."
(2. Piet. 1:19)
(Abraham Achrenius)